Koulutusreformin haasteet: Työssäoppijan tulisi olla voimavara, ei riippakivi

Koulutusreformi saapui ja vastuu toisen asteen koulutuksesta on siirtynyt yhä enemmän opettajilta työpaikoille. Mutta miten pidetään huolta koulutuksen laadusta tilanteessa, jossa oppilaitosten resursseja on vähennetty ja työpaikoilla ohjaaminen voi olla puutteellista? Siirtyykö myös vastuu opintojen henkilökohtaistamisesta vähitellen työpaikoille?

Työpaikoilla tapahtuva opiskeleminen on lisääntynyt työpaikoilla ja se on tuonut mukanaan uusia haasteita. Opiskelijoiden ohjaamista on sysätty työpaikoille varmistumatta siitä, onko työpaikoilla riittävästi osaamista tai aikaa tähän tehtävään. Tällaista viestiä olen kuullut useilta JHL:n jäseniltä, joiden kanssa olen keskustellut koulutusreformin tuomista muutoksista. Opettajat ovat taas nostaneet esiin, kuinka oppilaitoksissa kipuillaan vähennettyjen resurssien takia ja samalla myös kannetaan huolta opiskelijoiden oppimisesta.

Erityisesti nuoret ammattiin opiskelevat joutuvat nyt melko ohuella teoriaosaamisella menemään työpaikoille oppimaan työtä käytännössä. Osaamattomuus voi harmittaa työpaikoilla ja saattaa pahimmillaan synnyttää erilaisia konfliktitilanteita tai epäasiallista käyttäytymistä. Nuorille opiskelijoille taas voi tulla aivan vääränlainen kuva työelämästä, jos he joutuvat keskelle kriisiytynyttä tai väsynyttä työyhteisöä, joka ei halua ottaa opiskelijoita ’taakakseen’.

Reformin tuomat muutokset ovat julkisuudessa herättäneet suurta huolta siitä, onko koulutuksen laatu enää riittävällä tasolla. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa on tuotu esiin opettajien huoli siitä, onko opiskelijoiden soveltuvuutta alalle tarkasteltu riittävästi.

Monissa työpaikoissa on onneksi jo olemassa hyvät työpaikkaohjaamisen käytännöt ja sujuva yhteistyö paikallisten oppilaitosten kanssa. Myös aikuisten työpaikalla tapahtuva oppiminen esimerkiksi oppisopimuksena sujuu usein hyvin. Reformissa oppisopimuskoulutus on säilynyt edelleen työsopimusmuotoisena.

Paljon keskustelua reformissa on herättänyt ns. koulutussopimus, joka on korvannut työssäoppimisen. Koulutussopimus ei ole työsopimus, eikä opiskelija saa palkkaa. Opiskelija on myös selvästi opiskelija-asemassa, eikä häntä saa käyttää resurssina. Tämä on usein herättänyt kysymyksiä ja epäselvyyttä työpaikoilla, joissa mielellään otettaisiin lisäresursseja yhä vähenevän henkilöstön jatkeeksi.

Työskenneltyäni kymmeniä vuosia ammatillisen ja aikuiskoulutuksen saralla ja tätä nykyä koulutuspoliittisena asiantuntijana, tulee tunne reformin ulostulossa, että ”tämän olen kuullut aikaisemminkin”. Samat teemat ja termit toistuvat uudistuksesta toiseen.

Ammatillisen koulutuksen uudistuksia on Suomessa toteutettu jo aikaisemminkin noin kymmenen vuoden välein (lue lisää artikkelistani: Miten niin “uusi” ammatillinen koulutus?). Uudistuksissa on pitkälti ollut kyse samanlaisista asioista kuin tässäkin reformissa.

Mielestäni aikaisempien uudistusten tietoa ja osaamista olisi selvästi voitu hyödyntää enemmän tässä uudistuksessa, jolloin uudistus olisi voinut olla aikaisempien trimmaamista ja kokemuksista oppimista. Lisäksi moni nyt uutena esitetty asia on itse asiassa ollut käytössä jo aiemminkin, ainakin aikuisten tutkintojen puolella, joten on ollut turhauttavaa lukea näistä asioista ”uudistuksina”.

Lisäksi minua mietityttää opintojen henkilökohtaistamisen tilanne jatkossa. Nyt uudistuksessa yhdistettiin nuorten ja aikuisten ammatillinen koulutus ja kaikille pitäisi taata henkilökohtainen opintopolku. Opintopolun tarkoituksena lienee, että opiskelija osaa toteuttaa oman ammatillisen koulutuksensa suunnitelmaa saavuttaakseen tavoitteensa. Tähän prosessiin opiskelija tarvitsee hyvää ohjausta.

Herääkin kysymys, millä tavalla tämä toteutetaan henkilökohtaisesti ja konkreettisesti käytännön tasolla oppilaitoksissa, kun uudistuksen myötä resursseja vähennettiin? Resurssiongelma oli olemassa jo ennen uudistusta, millaisia ratkaisuja nyt löydetään? Vai siirretäänkö vastuu työnantajalle, kun samanaikaisesti uudistuksessa puhutaan ”tiiviistä yhteistyöstä työelämän kanssa”?

Vastikään ilmestyneen AMIS 2018 –tutkimuksen mukaan neljäsosa opiskelijoista (25 %) kokee, että oppilaitoksen puolelta saatu ohjaus on ollut riittämätöntä. 23 % olisi toivonut opettajan olleen paremmin käytettävissä työpaikalla tapahtuvan koulutuksen aikana. Tämä on aivan liian suuri luku, johon tulee saada nopeasti muutos.

Iso kysymys ja haaste ammatillisessa koulutuksessa on edelleen se, miten työpaikkojen ja oppilaitosten välinen yhteistyö saataisiin mahdollisimman toimivaksi?

Onko työpaikoilla aidosti riittäviä valmiuksia tähän pedagogiseen koulutustehtävään ja miten niitä on valmisteltu reformin valmistelijoiden taholta? Kun rakenteita on haluttu uudistaa, millainen rakenne tähän tarkoitukseen on suunniteltu?

JHL ja muutama muu ammattiliitto ovat mukana Ammattitaitoa yhdessä -hankkeessa. Siinä pureudutaan työpaikkojen ja oppilaitosten väliseen yhteistyöhön ja ohjausosaamiseen. Hanke on nyt aktiivisessa vaiheessa ja lähiaikoina saadaan jo ensimmäisiä tuloksia Työterveyslaitoksen kyselystä. Kyselyssä kartoitetaan mm. työpaikkojen luottamushenkilöiltä ja työpaikkaohjaajilta sitä, millaisia ohjauskäytänteitä käytetään työpaikoilla.

Lopuksi haluan todeta, että Suomen ammatillisesta koulutuksesta puhuttaessa jään itse kaipaamaan visionääristä näkemystä tulevasta suunnasta ja ison kuvan selventämistä. Toivoisin myös, että koulutuksen uudistamista tehtäisiin ammattikasvatuksen näkökulmasta siten, että keskiössä olisi ammattien kehittäminen, ei muiden tahojen intressinäkökulmat. Yksilö, työelämä ja laajemmin yhteiskunta ansaitsisivat sen.