Miksi hoitohenkilöstön huolta potilasturvallisuudesta ei oteta vakavasti?

Viime vuosina olen ollut usein huolissani siitä, kuinka hoitohenkilöstön heikentynyt työssä jaksaminen vaikuttaa potilasturvallisuuteen. Kuitenkaan vain harvalla työpaikalla huolta otetaan vakavissaan, vaikka syytä todellakin olisi.

Viime kesänä Itä-Suomen aluehallintovirasto sai useita kanteluja sekä Kuopion Yliopistollisen sairaalan päivystyksen henkilöstöltä että potilailta. Yhdestä työnantajasta tullut kantelujen suuri määrä ylitti myös uutiskynnyksen. Mielestäni kyseessä oli työntekijöiden oikeutettu hätähuuto potilaiden oikeuksien puolesta ja työntekijöiden jaksamisesta sairaalan johdolle.

Työntekijät olivat viimeisen vuoden aikana useaan kertaan ottaneet esille huolen kyseisen sairaalan päivystyksen ruuhkautumisesta, työntekijöiden lisääntyneestä työmäärästä ja alimiehitetyistä työvuoroista. Kun esiin tuodut asiat eivät tuottaneet tulosta, jouduttiin turvautumaan keinoihin, joilla saadaan johto, päättäjät ja julkisuus hereille. Itä-Suomen aluehallintovirasto (AVI) teki elokuussa asiasta tarkastuksen kyseiseen sairaalaan ja on sittemmin tarkastuksen perusteella vaatinut ryhtymistä toimenpiteisiin riittävän henkilökunnan takaamiseksi.

Tarina on valitettavan tuttu sosiaali- ja terveydenhuollosta. Varsinkin kasvavissa kaupunkikeskuksissa työntekijöiden työmäärä on kasvanut valtavasti.  Muuttoliike ja väestön ikääntyminen lisäävät myös hoidon tarvetta. Digitalisaatio ja tarpeelliset apuvälineet ovat auttaneet henkilökuntaa toimintojen tehostamisessa ja tuottavuuden nostamisessa. Tämä tie ei kuitenkaan korvaa ammattitaitosta henkilöstöä. Mikäli halutaan saada aikaan hyvää hoivaa ja hoitoa sekä työhyvinvointia ja tuottavuuden kasvua, tarvitaan lisää käsipareja. Liian monta vuotta on työn parantuneet tulokset otettu irti sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöistä, eikä henkilöstöä ole lisätty työmäärän kasvaessa.

Ne, aktiiviset työntekijät, jotka jaksavat yhä uudelleen ottaa esille henkilöstön väsymisen, henkilöstöpulan tai työn tavoitteiden mahdottomuuden, leimataan nopeasti ja valitettavan usein työyhteisöissä, ns. hankaliksi työntekijöiksi. Valitettavan usein olen istunut raporteilla ja koulutustilaisuuksissa, joissa esimiehet eivät kuuntele, kun työntekijöillä on huoli omasta jaksamisestaan tai ammattitaidostaan, pelko virheistä ja huoli esimiehen vastuusta. Osa esimiehistä ei reagoi mitenkään annettuun palautteeseen. Kannattaa muistaa, että myös esimies on vastuussa silloin, kun asiakkaan tai potilaan hoidossa tapahtuu virheitä ja laiminlyöntejä riittämättömän työntekijämäärän takia. Olen useasti ihmetellyt sitä, miten esimiehet uskaltavat olla töissä ja vastata toiminnasta, josta puuttuu työntekijöitä. Tosiasia on se, että ne työvuorot, joissa miehitys olisi suunniteltua toimintaa varten riittävä, ovat harvinaisia, vaikka sijaisiakin olisi käytettävissä. Välinpitämättömyys työntekijöitä kohtaan ja suhtautuminen vastuukysymyksiin jaksaa aina ihmetyttää, tapahtui se sitten päätöksentekijöiden tai esimiesten toimesta.

Jos ammattitaitoinen ja vastuuntuntoinen sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijä haluaa huolensa tuoda julki ja tulla kuulluksi, onko ainoa oikea tapa tehdä valitus viranomaisille tai kertoa asia julkisuudessa? Milloin sosiaali- ja terveydenhuollon esimiehet lähtevät mukaan taisteluun paremman työhyvinvoinnin ja työilmapiirin puolesta?