Iso paha sääntely?                     

Parin viime vuoden aikana yhtenä kiviriippana Suomen kilpailukyvylle ja hyvinvoinnille on julkisessa keskustelussa ja poliittisessa retoriikassa nähty liiallinen sääntely ja sen ruokkima alati paisuvaksi väitetty julkinen sektori ja byrokratia.

Julkisuudessa eteemme on maalattu valtavia turhien virkamiesten laumoja, jotka yrittävät kampittaa kunniallisia kansalaisia ja haitata yritystoimintaa. Eräänlaisen täyttymyksensä tämä mantra sai, kun sääntelyn purku päätyi yhdeksi Juha Sipilän hallituksen ohjelman kärkihankkeista. Melkoisen määrän erilaisia vertailuja ja selvityksiä nähneenä on pakko hämmästellä mistä tässä oikein on kysymys?

Leimallista sääntelyn ja hallinnon (byrokratian) purkamisvaateille on, että esimerkit turhuuksista ovat kokonaiskuvan kannalta marginaalisia oikkuja tai peräti väärinymmärryksiä. Samaan kategoriaan menee lakien määrän kauhistelu. Mitä lakien tai pykälien lukumäärä lopulta kertoo sääntelyn raskaudesta tai keveydestä? Ei mitään.

Sen sijaan olisi syytä pohtia, miksi sääntelyä eri elämänalueilla on ja miksi siihen on määritelty valvojansa. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa kansalaisten (ja yritystenkin) yhdenvertaisuuden, oikeuksien, velvollisuuksien ja vaikka suojelunkin lähtökohdista on luotu kieltämättä paljon sääntelyä. Ei kuitenkaan voitane sanoa, että olisi joku vähänkään suurempi säännöskokonaisuus, joka olisi tyystin turha ja Suomessa poikkeavan raskaasti säännelty. Tästä pitää huolen myös EU-jäsenyys. Samaan hengenvetoon voi toki todeta, että säännöllisesti on syytä tarkastella, onko jokin säännös ajan tasalla ja tarpeellinen. Väittäisin kuitenkin, ettei näiden arviointien perusteella ole keksittävissä Suomen kestävyysvajetta ratkaisevia viidakoita. Purkuinnon puuskassa on tärkeää huolehtia, että vaikutukset arvioidaan tarkasti ennakkoon. Johtopäätökset ovatkin sitten arvovalintoja. Mittava purkaminen voi aidosti heikentää vaikkapa työsuojelua, kuluttajansuojaa tai yritysten yhdenvertaista kilpailua.

Uskoisin, että teemaa julkisuudessa pitävät arvioivat nykytilanteen samoin. Olenkin omissa pohdinnoissani tullut johtopäätökseen, että vaatimusten takana on piilotavoitteita, jotka eivät ehkä julkisanottuna olisikaan niin kannatettavia. Ilmeisin tavoite liittyy yleensäkin viranomaisten, valtion ja kuntien, rooliin yhteiskunnassa. Eräs ideologinen päämäärä on julkisen vallan roolin voimakas supistaminen kohti yövartijavaltiota. Valtionhallinnon osalta tämä ei ole enää kaukana, työskenteleehän 40 prosenttia valtion väestä (77 000 htv) turvallisuustoimialoilla. Parhaillaan ollaan kuntien palvelujen ja tehtävien kimpussa. Vahvaa julkishallintoa ja palveluja on pidetty köyhän turvana, joten hallinnon koolla on yhtymäkohtansa myös hyvinvointiyhteiskunnan olemassaolon kannalta. Hyötyjinä ”vapauttamisessa” olisivat arvioni mukaan ne, jotka pystyvät oikeuksiaan muutenkin puolustamaan, eli varakkain kansanosa sekä suuryritykset.

Mikäli sääntely olisi jotenkin poikkeuksellisen raskasta, seurauksena pitäisi olla paisunut ja ylisuuri julkishallinto. Eipä olekaan, vaan EU:n tehokkain. Purkuintoisten harmiksi kansainvälisissä maiden kilpailukykyarvioinneissa Suomen hallinnon laatu ja tehokkuus on (koulutustason ohella) yksi keskeisistä valteista.

Korostan vielä lopuksi, että en vastusta sääntelyn kriittistäkään arviointia, suorastaan kannustan siihen, mutta johtopäätöksiin toivoisin harkintaa ja viisautta sekä avointa arvokeskustelua.